Epäsymmetrinen valta

Epäsymmetrinen valta on tilanne jossa yhdellä toimijalla on suurempi päätösvalta tiettyihin asioihin kuin muilla. Asiaa on katsottava systeemisesti eikä absoluuttisesti eli epäsymmetristä ei ole se että ihminen voi päättää omista asioistaan mutta muut eivät voi päättää niistä. Eli 'omat asiat' on jotain josta voidaan reilusti määritellä mitä kenenkin asioihin kuuluu ja sitten asianomistaja päättää ja muut eivät. Jotta tämä toimisi johdonmukaisesti, yhden omat asiat eivät samalla saa olla toisen asioita; jos näin käy niistä tulee yhteisiä asioita niiden kesken joille ne kuuluvat, ja niiden osalta valta jakautuu symmetrisesti vain jos asianosaiset päättävät yhdessä.

Symmetrinen valta ei sulje pois delegointia eli että yksi päättää muiden puolesta, jos vallastaluopujilla on sekä teoriassa että käytännössä mahdollisuus milloin tahansa ottaa päätösvalta takaisin itselleen.

Havainnot maailmasta osoittavat, että epäsymmetristä valtaa on lähes kaikkialla. Useimmat valtarakenteet ovat epäsymmetrisiä, niin että on vaikea saada aikaan mitään ilman epäsymmetristä valtaa. Kuitenkin on tyypillistä, että silloin kun jotain menee pahasti pieleen, voidaan huomata, että valta on jakautunut hyvän toiminnan kannalta liian epäsymmetrisesti, ja tämä on mahdollistanut yhden tahon väärinkäytökset muiden kustannuksella.

Niinpä olennainen kysymys ei olekaan, onko valta epäsymmetristä sinänsä, vaan onko se vain sen verran epäsymmetristä kuin on välttämätöntä asioiden hoitamiseksi. Toistaiseksi täysin symmetrisiä laajoja valtarakenteita on ollut vähän, ja nekin usein epävakaita ja anarkistisia.

On kuitenkin myös hyviä esimerkkejä siitä, kuinka symmetrisiä valtarakenteita on onnistuttu kehittämään. Wikipediassa lähes kaikilla on saman verran valtaa kirjoittaa ja kommentoida toisten kirjoittamista, ja yleensä kenenkään ei tarvitse rajoittaa toisen valtaa. Samoin tieteellinen keskustelu ja vertaisarviointi on periaatteessa melko symmetristä, joskin tiedelehdet ja -rahoittajat käyttävät epäsymmetristä valtaa tieteentekoon, ja käytännössä toteutus on paljon epäsymmetrisempi kuin Wikipediassa.

Tuoreita esimerkkejä epäsymmetrisestä vallasta.

• Postialan unioni voi päättää laittaa lakkoon suuren osan Suomen logistiikasta, vaikka logstiikka on suuressa määrin kaikkien asia.
• Lakot ylipäänsä ovat epäsymmetristä vallankäyttöä.
• Hallitus päättää asioista joista aloitetaan lakivalmistelua, ja oppositiolla on tähän vähemmän vaikutusvaltaa.
• Toisaalta kansalaisaloite on tässä suhteessa tehnyt vallasta osittain symmetrisempää, vaikka lopulta eduskunta käyttää epäsymmetristä valtaa voidessaan torpata kansan laajasti kannattamat aloitteet.
• Kaikki maailman diktaattorit Erdoganista Trumpiin haalivat itselleen epäsymmetristä valtaa niin paljon kuin voivat. 
• Uhkailu, lahjonta ja kiristäminen ovat aina epäsymmetristä vallankäyttöä.
• USAn presidentinvaalijärjestelmä antaa tosiasiallisen päätösvallan muutamiin osavaltioihin, kun toisissa tulos on jo ennakkoon selvä ja äänestäminen käytännössä merkityksetöntä.
• Rikkaat maat ja ihmiset käyttävät epäsymmetristä valtaa ilmastopäästöillään, joiden haitat kohdistuvat pääasiassa syyttömiin.

Symmetrisen vallan ongelmaksi tulee toimeenpano, koska on vaikea järjestää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua niin, että saataisiin aikaan toimeenpantavia päätöksiä.
Esimerkiksi ilmastoasioissa ei riitä, että kaikilla on valta vähentää lihansyöntiä. Se ei vähene riittävästi, mutta ei ole vielä keksitty reilua tapaa käyttää ulkopuolista valtaa lihansyöjiin.
Voidaan teoriassa päätellä, että jokaisella maailman ihmisellä on (toistaiseksi) 3 tonnin hiilidioksidikiintiö, jota ei saa ylittää ilman kompensointia. Mutta miten tämä pannaan toimeen? Vaikka yksi maa tekisi tästä lain, maailmankauppa toimii tavoitetta vastaan aiheuttamalla haittaa tunnollisille ja suosimalla vapaamatkustajia.

Yleensä ottaen voidaan sanoa, että maailmasta tulisi parempi paikka jos vallan epäsymmetrisyyttä pystyttäisiin tärkeissä asioissa vähentämään. Mutta miten se tehdään tehokkaasti?

Avoin päätöksentekokäytäntö antaa työkaluja tunnistaa turmiollisia päätöksiä. Yleensä nämä ovat vakavasti harkinnassa vain epäsymmetrisen vallankäytön takia (joskus pelkän tietämättömyyden). Määritelmän mukaanhan turmiollinen politiikka on yhteiskunnallisesti haitallista joten sen edistäminen vaatii enemmistön tavoitteiden sivuuttamista.

Pelkkä tunnistaminen ei kuitenkaan riitä. Pitää pystyä estämään turmiollinen toiminta. Avoin päätöksentekokäytäntö ei suoraan ongelmaa ratkaise, mutta se tarjoaa työkalut kehittää parempia vaihtoehtoja ja osoittaa kiistattomasti niiden paremmuuden. Se myös asettaa epäsymmetrisen vallan käyttäjät puolustuskannalle, koska heidän on pystyttävä avoimesti ja uskottavasti perustelemaan syyt turmiolliseen toimintaan tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat kaikkien nähtävillä.

Tilanne on erilainen kuin tv-väittelyissä, joissa asiaa käsitellään pinnallisesti tietyistä rooleista eikä vallansiirtymiä juuri tapahdu. Avoin päätöksentekokäytäntö ei rakennu roolien tai vallan vaan asioiden, vaikutusten ja tavoitteiden varaan. Silloin olennaiset kysymykset eivät koske sitä kuka on presidenttinä tai onko ammattiyhdistyksellä lakisääteinen lakko-oikeus.

Sen sijaan katsotaan, mitä hyötyä ja haittaa toiminnasta on, kehen ne kohdistuvat, ja onko se reilua.

Olemassaolevat valtarakenteet ovat siis toissijaisia avoimen päätöksenteon näkökulmasta. Asiat pitää perustella vaikutusten eikä oikeutuksen kautta.

Avoimissa arvioinneissa on rajattomasti tilaa paneutua yksityiskohtiin ja niistä tehtävään synteesiin. Mitään asiaa ei tarvitse jättää käsittelemättä siksi, että ohjelma-aika päättyy. Siksi epäsymmetrisen vallankäytön aseet tylsyvät uudenlaisen päätöksenteon kilpeen. Ei voi hokea samoja valheita, koska ne on jo ensimmäisellä kerralla todistettu valheiksi. Ei voi hämätä kansaa nostamalla aina samoja hyvältä näyttäviä yksityiskohtia, koska kaikki muutkin yksityiskohdat ovat kirkkaassa päivänvalossa, ja tarjolla on jatkuvasti päivittyvä yhteenveto. Kulissien takana tapahtuva suhmurointi vaikeutuu, kun päätöksenteko siirtyy kaikkien nähtäville.

Hiilineutraali Helsinki 2035 noudattaa näitä symmetrisen vallankäytön periaatteita kunnianhimoisesti. Toimenpiteitä seurataan ja arvioidaan avoimesti. Niitä kommentoidaan ja uusia kehitetään avoimesti. Tosin vielä ei tiedetä, millä prosessilla uudet toimenpiteet lopulta hyväksytään, ja ottaako jokin kaupungin elin epäsymmetristä valtaa itselleen. Odotamme kiinnostuneina mitä tapahtuu, ja erityisesti mitä tapahtuu sen jälkeen. Onko avoin päätöksenteko luonteeltaan niin symmetristä, että yritys vallan kahmimisesta yhteen paikkaan ei enää tahdo onnistua? Aika näyttää.

Mitä avoin päätöksentekokäytäntö muuttaa käytännössä?

Olen viime aikoina kirjoittanut puhtaaksi ja päivittänyt melko teoreettista paperia avoimesta päätöksentekokäytännöstä ja siitä, millainen tietomenetelmä se oikein on. Nyt alkoi tuntua, että tuon kuvauksen lisäksi pitäisi lähestyä asiaa käytännön kautta ja kuvata, mitkä asiat oikeasti muuttuisivat, jos avoimesta päätöksentekokäytännöstä tulisi valtavirtaa.

Vaikka menetelmässä mainitut periaatteet kuulostavat yleviltä ja abstrakteilta, vakavasti otettuna ne paljastavat pahoja puutteita meidän joka päiväisestä toiminnastamme ja saavat muuttamaan toimintaa. Otetaan vaikka avoimuus.

Kaikki tieto avataan heti kaikille, ellei ole erikseen kirjattua perustelua tehdä toisin. Eduskuntatyössä tämä tarkoittaisi, että lakiesitys ei ensin muhisi kuukausia tai jopa vuosia hallituksen virkamiesten valmisteltavana, vaan siitä päivästä asti kun päätetään jotain lakia tarvittavan, avattaisiin julkinen dokumentti siitä, mitä lailla tavoitellaan ja mitä se voisi sisältää. Työn edetessä lakiesityksen versiot tulisivat nähtäville saman tien, ja työn edistymistä olisi helppo seurata. Yleensähän lakiesitykset muuttuvat julkisiksi vasta, kun hallitus antaa ne eduskunnalle eli asia on jo pitkällä.

Kuulen jo vastustajien äänet: vähänkin kiistanalaiset ja varsinkin puolivalmiit ehdotukset ammutaan alas heti, kun sellaisia tulee julkisuuteen, joten tällä tavalla mitään ei saataisi eduskuntaan asti.

Kuulostaa tosiaan hankalalta, mutta tähän on vastalääke. Eihän hallituksen tarvitse tuoda riepoteltavaksi ainoastaan omaa lempiehdotustaan, vaan se voi valmistella useita erilaisia mahdollisia ratkaisuja ottamatta kantaa siihen, mitä se aikoo lopulta ehdottaa. Tästä seuraisi monta etua.

Ensinnäkin hallitus itse joutuisi miettimään asiaa vakavasti useasta eri näkökulmasta tuottaakseen monta tasapainoista esitystä ja niille perustelut. Se parantaisi harkintaa jo ennen ensimmäistä ulostuloa.

Toiseksi vastustajien herkullisin taktiikka ei toimisi. Sehän on, että ensin etsitään ehdotuksesta jokin naurettava tai oikeustajun vastainen yksityiskohta, ja sitten ammutaan sitä kohti, jolloin koko esitys kaatuu. Tämä ei toimi siksi, että jos vastustaa yhtä esitystä, tulee samalla kannattaneeksi muita ehdotuksia eikä jotain kuvitteellista upeaa ja virheetöntä ehdotusta, jonka voi väittää olevan olemassa.

Kolmanneksi hallituksen haukkuminen huonosta toiminnasta ei toimi, jos ei tiedetä, mikä ehdotuksista oikeastaan on se hallituksen esitys. Jos haukkuu ehdotusta, ei välttämättä hauku hallitusta, ja pelkkä hallituksen haukkuminen ilman kytkentää huonoon ehdotukseen on vain noloa.

Kohteellisuudella ja kritiikillä on myös isoja vaikutuksia käytäntöihin, niistä ensi kerralla.

Näkemysverkot auttavat ratkomaan ongelmia kuin sudokuja

Ovatko jotkin asiat liian monimutkaisia päätettäviksi? Onko laajamittainen sote-uudistus mahdoton, koska siinä on liikaa toimijoita, tavoitteita ja yksityiskohtia? Entä onko ilmastonmuutos vielä laajempana ja hankalampana asiana ihmiskunnan tuho, kun ongelmien ratkomiseksi tarvittava päättäminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa ja liikkuvia osia on niin paljon?

Tässä esseessä pyrin esittelemään ajatuksia uudenlaisesta, tehokkaammasta päätösvalmistelusta. Siinä huomiota kiinnitetään erityisesti siihen tietoon, jota valmistelijalla ja lopulta päättäjällä on käytettävissään. Käytän analogiana sudokua, joka on useimmille tuttu ja joka on matemaattisesti ajateltuna samalla tavalla "mahdoton" ratkaistava kuin sote. Jos siis voit ratkaista sudokun, ihmiskunta voi ratkaista ongelmiaan hyödyntämällä samanlaisia menetelmiä. Sudokut voivat auttaa meitä ymmärtämään monimutkaisuutta ja sitä, miten hankalissa tilanteissa kannattaa ja varsinkin miten ei kannata ongelmia ratkoa. Apuna tulee käyttää tietokiteen ja näkemysverkon tapaisia uusia tietotyökaluja, ja ajatuksia tulee kokeilla ja edistää osana esimerkiksi Sitran kehityshankkeita.

Sudoku näyttää yksinkertaiselta. Ruudukossa on yhdeksän riviä, yhdeksän saraketta ja yhdeksän aluetta kooltaan kolme kertaa kolme ruutua. Joka ruutuun pitää kirjoittaa numero 1-9, eikä sama numero saa olla kahdesti samalla rivillä, sarakkeessa eikä alueella.

Mutta taustalla oleva matematiikka paljastaa yllätyksen. Sudokuja voi periaatteessa olla 9⁸¹ erilaista, ja tämä luku on samaa suuruusluokkaa kuin koko maailmankaikkeudessa on atomeja. Arvaamalla on siis turha yrittää. Lähtötilanteessa kuitenkin on annettu noin 25 numeroa valmiiksi, eli vaihtoehtoja on jäljellä 9^81-25, mikä edelleen ylittää käsityskyvyn. Sudokun nokkeluus kuitenkin piilee siinä, että järjettömästä määrästä vaihtoehtoja itse asiassa vain tasan yksi on oikea ja kaikki muut rikkovat sääntöjä. Tämä yksi on mahdollista löytää etsimällä ruutuja, joihin sopii vain yksi numeroista, ja tällöin jäljellä olevien mahdollisuuksien määrä tipahtaa joka kerta yhdeksäsosaan.

Miten tämä sitten liittyy päätöksentekoon? Ajatellaanpa sote-uudistusta, joka taas kerran horjuu monimutkaisuutensa ja ongelmiensa alla. Siinäkin on lukuisa joukko tärkeitä kysymyksiä kuten vastuuasiat, rahoitusmallit, päätöksenteko, potilaan ja palveluntuottajan kannustimet sekä toiminnan ohjaaminen. Jokaisessa kysymyksessä on useita vaihtoehtoja, jotka ovat keskenään enemmän tai vähemmän yhteensopivia. Matemaatisesti asetelma on siis samantapainen kuin sudokussa, paitsi että ruutujen määrä on epäselvä, numerot vaihtelevat kysymyksestä toiseen, eikä ole varmaa, mitkä yhdistelmät ovat sallittuja.

Tämän monimutkaisuuden hallitsemiseksi hallitus teki jo alkuvaiheessa linjauksia, joilla mahdollisia ulottuvuuksia karsittiin ja valmistelua suunnattiin. Tärkeimmät linjaukset olivat, että hallintomalli perustuu maakuntiin ja että potilaan valinnanvapautta lisätään. Käytännön valmistelutyön kannalta tämän ajateltiin olevan välttämätöntä, mutta sudokun pelaajat tietävät, että pahin virhe on alussa rajata mahdollisuuksia päättämällä jonkin ruudun sisällöstä ja pelaamalla sitten sen mukaan. Sudokun ratkaiseminen perustuu täsmälleen päinvastaiseen eli kaikki ruudut pidetään avoimena, kunnes varmuudella nähdään, ettei ruutuun voi tulla kuin tietty numero.

Hallitus selvästi ajatteli, että sotessa ja sudokussa on se merkittävä ero, että alkurajausten jälkeenkin sotessa on jäljellä lukuisia hyviä vaihtoehtoja, jotka kyllä löytyvät kunhan valmistelutyö etenee. Kataisen hallitus noudatti samaa logiikkaa yhdistäessään kuntauudistuksen soteen. Nyt tiedämme, että tiukkojen alkurajausten jälkeen yhtään hyvää kokonaisratkaisua ei enää löytynyt ja koko hanke kaatui. Kriitikot puhuvat valuviasta ja tarkoittavat juuri samaa asiaa, eli hyvien ratkaisujen loppumista liian tiukkojen alkuehtojen takia.

Entä jos sote-uudistus nyt vain on liian monimutkainen valmisteltava ilman alkuvaiheen rajauksia? On vaikea edetä, jos periaatteessa mikä tahansa suunta on mahdollinen. Rajaukset helpottavat tätä ongelmaa olennaisesti. Toisaalta alussa on vaikea tietää, mitä kaikkea rajaukset sulkevat pois. Tämä johtuu moniulotteisen optimoinnin vaikeudesta.

Optimointi on sitä, että lukuisien vaihtoehtojen vaikutukset arvioidaan, ja sitten valitaan se, jonka kokonaishyödyt ovat suurimmat. Periaatteessa selkeää, mutta ongelmana on, että suuruusjärjestys selviää vasta kun laskelmat on tehty. Jos sudokussa vaihtoehtojen luettelemiseen eivät atomit riitä, on selvää, ettei paljon pienemmänkään ongelman vaihtoehtoja pystytä laskemaan, vaikka meillä olisi kaikki faktat tiedossa. Käytännölliset rajat alkavat tulla vastaan jo silloin, kun erillisiä päätöksiä ja jokaisella eri vaihtoehtoja on puolisen tusinaa. Soten tapaisessa monimutkaisessa aiheessa asioita on tietenkin paljon enemmän, jolloin alkurajausten tekeminen ei onnistu optimoimalla. Asiantuntijoiden laaja näkemys saattaa tässä auttaa, mutta asiantuntijoilla on sama optimointiongelma, ja siksi he harvoin ovat yksimielisiä politiikkoja kiinnostavista lähtökohtakysymyksistä.

Tässä kirjoituksessa haluan tuoda vakavasti pohdittavaksi sellaisen päätösvalmistelumallin, jossa pyritään välttämään alkurajauksia ja sen sijaan viedään eteenpäin lukuisia vaihtoehtoisia malleja. Sudokunpelaajakin pystyy ratkomaan pulmaansa, vaikka hänellä on biljoonia ja taas biljoonia vaihtoehtoisia ratkaisuja käsissään. Ne on vain onnistuttu tarjoilemaan niin selkeässä ja helposti työstettävässä muodossa, ettei hän edes tunnista ongelmansa matemaattista laajuutta.

Ratkaisuna on se, että jokainen yksittäinen kysymys pystytään erottamaan kokonaisuudesta ja tarkastelemaan siihen liittyvää muutamaa asiaa erikseen. Esimerkiksi kysymykseen "voiko tähän ruutuun tulla 2?" vastaus on ei, jos samalta riviltä, sarakkeesta tai alueelta löytyy jo numero 2. Kaikki tarvittavat tiedot mahtuvat sudokun tapauksessa paperilapulle, joten on helppo seurata tilannetta ja tunnistaa ratkaisuja yksittäisiin kysymyksiin. Ratkomista voidaan myös tehostaa sillä, että lukuisat ihmiset pystyvät toisistaan riippumatta kysymään tuollaisia kysymyksiä ja sulkemaan vaihtoehtoja pois - tosin sudokujen osalta tämä harvoin on tarpeen.

Samaa työskentelytapaa voidaan noudattaa sote-valmistelussa. Jokainen vaihtoehto, joka tunnistetaan epäyhteensopivaksi jonkin toisen asian kanssa vie ymmärrystä eteenpäin. Mutta ennen kuin ollaan näin pitkällä, pitää tehdä jotain mitä ei sudokussa tarvitse koska se on jo selvää: jokainen asia ja vaihtoehto ja niiden kytkennät muihin asioihin pitää erikseen tunnistaa ja kuvata. Pitää myös kuvata se, miksi ja millä edellytyksillä jotkin asiat eivät ole yhteensopivia.

Miten tämä sitten muuttaisi sote-valmistelua? Huomio kiinnittyisi paljon vähemmän hallituksen yksittäisten ehdotusten kritisointiin tai kannattamiseen ja paljon enemmän eri osa-alueiden mahdollisten vaihtoehtojen etsimiseen ja kuvaamiseen. Esimerkiksi asiantuntijat ovat toki perehtyneet muiden maiden sote-järjestelmiin ja huomioineet tämän valmistelussa, mutta nyt syntyisi kannuste kuvata ja evaluoida niitä systemaattisessti, kriittisesti ja julkisesti suomalaisiin olosuhteisiin peilaten. Tämä olisi hyvin opettavaista, varmaan myös asiantuntijoille itselleen.

Kuvailutyötä olisi paljon enemmän, mutta toisaalta se voitaisiin hajauttaa tehokkaasti, koska osa-alueiden vaihtoehtojen olemassaolo on täysin riippumatonta muista asioista. Tämä on tärkeää huomata: alussa vain kuvataan mikä olisi teoriassa mahdollista, ja vasta seuraavassa vaiheessa aletaan ratkoa sudokua eli miettiä, mitkä vaihtoehdot eivät sovi yhteen. Nykyvalmistelusta poiketen myös julkista keskustelua suoraan valmistelun osana olisi paljon enemmän, kun joudutaan miettimään paljon useampia vaihtoehtoja kuin hallituksen esityksessä. Samalla loppuisi valitus siitä, että perusteltua kritiikkiä ei kuunnella, kun kaikki kritiikki otettaisiin automaattisesti ja kiitoksin pohjaksi vaihtoehtoisten ratkaisujen kuvaamiseen.

Nykyään kolmensadan terveyskeskuksen lounaspöydissä puhutaan kaikissa samasta asiasta eli hallituksen uusimman ehdotuksen kriittisestä yksityiskohdasta, ja kaikkien näiden keskustelujen dokumentointi olisi pelkkää toistoa. Uudessa valmistelussa sen sijaan jokaisessa terveyskeskuksessa voitaisiin miettiä eri asiaa, koska valmistelussa olisi paljon enemmän yksityiskohtia pohdittavana. Tällöin myös kaiken tämän keskustelun kirjaaminen veisi valmistelua ratkaisevasti eteenpäin - suunnilleen samalla ajankäytöllä.

Tästä seuraa se, että koko valmistelutyö pitää ajatella avoimena, joukkoistavana yhteiskehittämisenä. Nykyiset sote-valmisteluun värvätyt asiantuntijat eivät mitenkään ehtisi käydä läpi ja kuvata kaikkea tarpeellista, koska tehtävää tietotyötä olisi enemmän. Toisaalta kun sitä pystyttäisiin tehokkaammin hajauttamaan ja tekemään yhtäaikaisesti, valmistelun kalenteriaika todennäköisesti lyhenisi.

Samoin pienenisi nykyinen polttava ongelma: jos jokin kehityslinja osoittautuukin perustuslain vastaiseksi tai muuten mahdottomaksi, pitää peruuttaa niin paljon taaksepäin, että koko hanke voi kaatua tai hallituskausi loppua kesken. Tämä taas johtaisi nykymallissa siihen, että asia siirtyy seuraavalle hallitukselle, joka asettaa omat alkurajauksensa valmistelulle. Koska ne tuskin ovat samat kuin edellisellä hallituksella, suuri osa kaikesta valmistelusta muuttuu hyödyttömäksi ja joudutaan lähtemään melko tyhjältä pöydältä. Sudoku-valmistelussa puolestaan tiedot on kuvattu alkurajauksista riippumattomasti, joten valmistelutyö on hyödyllistä mille tahansa hallitukselle, ja mahdollisen umpikujan aiheuttama peruutus on lyhyt ja vähemmän harmilllinen sekä valmistelun että aikataulun puolesta.

Miten tällainen sudokutyyppinen valmistelu sitten käytännössä toteutettaisiin? Oma ehdotukseni on, että käytetään moderneja yhteiskehittämiseen luotuja avoimia verkkotyökaluja. Erityisesti uskon tarvittavan tietokiteitä, eli tiettyyn tutkimuskysymykseen vastaavia nettisivuja, joissa kerätään tarpeellinen tutkimustieto ja käydään asiaan liittyvät keskustelut; ja näkemysverkkoja, joiden avulla kuvataan eri asioiden välisiä yhteyksiä ja yhteensopimattomuuksia. Näiden tietorakenteiden esittely on oma aiheensa, mutta niistä voi lukea lisää sivuilta http://fi.opasnet.org/fi/Tietokide ja http://en.opasnet.org/w/Extended_causal_diagram

Tällainen muutos päätöksenteossa ei toki tapahdu itsestään. Kuitenkin Suomessa on vahvoja pyrkimyksiä kehittää tietopohjaista päätöksentekoa, kansalaisosallistumista ja yhteiskunnallista dialogia. Näissä kaikissa on samanlaisia motiiveja asioiden parantamiseen, mutta toistaieksi tässä esitetty tietoteoreettinen tausta on ollut taka-alalla. Kuitenkin esimerkiksi Sitran dialogiloikan ja tieto päätöksenteossa -hankkeen teemat ovat vahvasti synergistisiä tämän ajatuksen kanssa. Olisi myös erinomaista, jos joku puolue ottaisi aktiivisesti tällaisen avoimen kehittämisen omaan työhönsä kokeiltavaksi.

Keskustelua päätösvalmistelun kehittämisestä on siis syytä jatkaa intensiivisesti. Olemme uuden demokraattisen harppauksen äärellä, jos vain uskallamme sen ottaa.

Jaettu ymmärrys tavoitteeksi

Toisten ymmärtäminen ei ole nykyään arvossaan. Pikemminkin tuntuu, että on muotia olla ymmärtämättä ja pystyä tölvimään muita ja heidän näkemyksiään.

Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jonka ydin on keskinäinen riippuvuus ja luottamukseen perustuva yhteistyö. Vastakkainasettelu vähentää luottamusta, mikä vaikeuttaa yhteistyötä ja siten edistystä.

Jaettu ymmärrys on tilanne, jossa ymmärretään, mitä näkemyksiä ja arvoja jostakin asiasta vallitsee, mistä asioista ollaan samaa ja mistä eri mieltä, ja miksi. Jaettu ymmärrys pitäisi asettaa laajasti yhteiskunnan päätöksenteossa tavoitteeksi. Se toisaalta auttaa näkemään yhteistyömahdollisuuksia ja toisaalta paljastaa virheelliseen tietoon perustuvat näkemykset. Se myös vähentää yllättävien yhteiskunnallisten konfliktien riskiä, koska tilannekuva on parempi.

Tämä tavoite vaatii nykyistä tiiviimpää yhteistyötä päättäjien, virkamiesten, tutkijoiden ja kansalaisten kesken. Eri ryhmien välistä keskustelua on lisättävä. Tapaamiset ovat tärkeitä mutta eivät riitä näkemysten keräämiseen ja jakamiseen.

Siksi tarvitaan erilaisia verkkotyötiloja ja keskustelualueita, joissa voi käydä rakentavaa keskustelua ja tuottaa päätelmiä, joita voi uusiokäyttää lukuisissa yksittäistapauksissa. Keskustelu tarvitsee myös uudenlaisia sääntöjä, jotta sitä voidaan käydä avoimesti mutta niin, että kritiikki paljastaa ja kuihduttaa väärät tiedot.

Yhtäköyttä-hanke on tuottamassa suosituksia ja ohjeistusta tällaisen yhteiskunnallisen, tietoon perustuvan keskustelun edistämiseksi. Pelkät tekniset verkkotilat ja hyvät säännöt eivät riitä. Tarvitaan elinvoimainen yhteisö, jonka jäsenet haluavat edistää jaettua ymmärrystä ja tuoda omat ja muiden näkemykset tietoon kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Tämän yhteisön esiinnousun aika on nyt.

Globaali väestörekisteri

Suomen pitäisi perustaa ja ylläpitää globaalia väestörekisteriä netissä.

Väestörekisteriin kuuluminen on erittäin tärkeä oikeus ihmiselle. Kun hän voi todistaa olevansa joku tietty henkilö, hän voi omistaa pankkitilin, puolustaa itseään oikeudessa, tehdä sitovia sopimuksia toisten kanssa ja monia muita asioita. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä suomalaisille, jotka ovat olleet reaaliaikaisessa väestörekisterissä vuosikymmeniä. Toki vastaavanlaisia asioita voi tehdä muutenkin, mutta itsekin Yhdysvalloissa asuneena voin sanoa, että kummalta tuntuu toimittaa kaasulaskua viranomaiselle todisteena siitä, että on olemassa ja muuttanut tiettyyn osoitteeseen. Helppoa se on silloin, jos asiaa pitää hoitaa siksi että voisi saada palkkaa ja maksaa veroja. Mutta entä jos sinua syytetäänkin rikoksesta tai pakenet väkivallan uhkaa, eikä satu olemaan tarjolla sinun nimellesi osoitettua kaasulaskua?

Se, että voi todistaa henkilöllisyytensä, on siis tärkeää kenelle tahansa. Olisiko jotenkin vaikeaa tai kallista rakentaa tietojärjestelmä, johon voitaisiin kirjata kaikki maailman ihmiset? Ei, koska eihän seitsemän miljardin tietueen tietokanta nyt ole mitenkään mahdottoman suuri: S-kaupan asiakasrekisteriin kertyy vuodessa reilusti enemmän rivejä, kun me suomalaiset ostamme maitoa tai Rainbow-ananassäilykkeitä.

Joku varmaan on jo kommentoimassa, että on mahdotonta saada kaikki ihmiset reksiteriin. Vastaan: ei sillä ole väliä. Tärkeintä on tarjota mahdollisuus ihan kaikille, ja oikeutta käyttää se joka haluaa. Tietenkään ihmiset eivät tulisi valokuvan ja virkatodistuksen kanssa Suomen poliisilaitokselle anomaan väestörekisteriin pääsyä. Siihen pitäisi olla lukuisia eri tapoja liittyä, joista tuo on vain yksi.

Yksi tapa olisi käyttää olemassa olevaa vahvaa tunnistautumista kuten verkkopankin tunnuksia. Mutta mahdollista olisi myös kirjautua vaikka googlella tai ilman mitäään varmennusta. Silloin tietysti tietoa ei voi käyttää todistamaan kuka henkilö on, mutta siitäkin on apua että voi todistaa olevansa sama henkilö kuin edellisellä kerralla. Ja varsin näppärä järjestelmä on se, mitä käytetään PGP-tunnistamisessa (pretty good privacy). Idea on yksinkertainen: yksi henkilö todistaa, että toinen on se joka sanoo olevansa. Näistä henkilökohtaisista tunnistamisista tulee verkosto, jossa jokainen linkki varmistaa käsitystä että henkilöt todella ovat niitä joita sanovat olevansa. Tällainen tunnistaminen voisi toimia erittäin tehokkaasti maissa, joissa ei ole juuri mitään omaa infraa mutta laajat sosiaaliset verkostot. Riittää, että on nettiyhteys ainakin ajoittain käytössä. Ja älypuhelimet tulevat kaikkialle nopeammin kuin avoimen väestörekisterin idea saadaan myytyä, niin että aloittaa voimme heti.

Olisi hyödyllistä, että tätä henkilötietoa voisi käyttää tunnisteena muissa järjestelmissä, jolloin kaupallisten toimijoiden valta ihmisten tietoihin vähenee. Viranomaisille voitaisiin antaa oikeuksia tarkastella ja täydentää tietoja järjestelmässä sen mukaan, mitä lupia ihmiset ovat tietojensa käyttöön antaneet. Tässä voisi noudattaa omadatan periaatteita, joita Suomessa kehitetään aktiivisesti ja jotka voisivat toimia suunnannäyttäjinä maailmalla.

Myöhemmin systeemiin voisi lisätä tiliominaisuuden. Ihmisellä voisi olla rahaa tilillä ja maksaa maksuja toisille ihmisille minne tahansa maailmassa. Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on verrannut pankkitoimintaa liikenteeseen. Sitä on kahdenlaista: peruspankkitoiminta on tylsää, turvallista ja ennakoitavaa kuin ratikalla ajo, kun taas sijoituspankkitoiminta on kuin formulaa ja vaatii ihan omat sääntönsä ja riskinhallintakeinonsa. Tämä toiminta olisi tietysti tuota ratikka-ajelua. Alkuun pääsisi, kun systeemi avaisi omat tilit perinteisiin pankkeihin ja ohjaisi sieltä rahaa omaan järjestelmäänsä.

Korkoa ei maksettaisi, vaan korot suunnattaisiin systeemin rahoittamiseen. Koska systeemi olisi avointa lähdekoodia - tietenkin - ja tiedot kerättäisiin joukkoistamalla, se olisi niin halpa että pienikin tuotto-odotus riittää pyörittämään systeemiä. Ja vaikkei se toisikaan voittoa, se olisi ihmisten elinoloja edistävää ja toisi Suomelle hyvää mainetta ja kunniaa.

Myöhemmin järjestelmään voisi kytkeä myös eri maiden verotussysteemeitä, mutta se on jo toinen tarina.

Olipa henkilötietojärjestelmässä maksuominaisuutta tai ei, se parantaisi maailman köyhien elinoloja ja mahdollisuutta hoitaa omia asioitaan tunnistettuina yhteiskunnan jäseninä. Se myös helpottaisi heiveröisiä yhteiskuntia hoitamalla yhden peruspalvelun niiden puolesta, niin että valtion ei tarvitsisi muuta kuin nauttia tästä suomalaisinnovaatiosta ja rakentaa muita palvelujaan sen varaan. Tietysti se helpottaisi myös suomalaisviranomaisen työtä turvapaikkahakemusten käsittelyssä, mutta globaalit hyödyt toki olisivat paljon suuremmat.


Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksianne, omianne tai minun.

Tieteen väittelyistä jatkuvasti kehittyvä kertomus

Ensi viikolla on Roomassa ympäristöepidemiologien kokous. Siellä keskustellaan erilaisten ympäristötekijöiden vaikutuksista ihmisten terveyteen, ja myös tutkijoiden vastuusta ja keinoista tutkia näitä asioita.

Oma esitykseni jatkaa keskustelua edellisen blogipostaukseni aiheesta: miten kehitetään jatkuvasti päivittyvää tieteen tarinaa? Olemme analysoineet erästä tieteellistä keskustelua, jota on käyty liittyen Nature-tiedelehdessä esitetystä arvioinnista. Siinä arvioitiin ilmansaasteiden (erityisesti pienhiukkasten) aiheuttavan maailmassa vuosittain yli kolme miljoonaa ennenaikaista kuolemantapausta.

Artikkeli aiheutti vilkkaan ja kiihkeän keskustelun (joka ei tosin ole näkynyt julkisuudessa) siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa "ennenaikainen kuolema" ja miten sitä pitäisi arvioida, vai pitäisikö käyttää jotain muuta terveysmittaria.

Olen itsekin tehnyt lukuisia terveysvaikutusarviointeja, mutta en osannut odottaa, että asia voisi olla niin monimutkainen kuin se on osoittautunut olevan. Keskeisiä termejä käytetään yleisesti löperösti, ja arviointien tulkinta on tarkasti otettuna hyvin vaikeaa. Hyvä uutinen tavalliselle kansalaiselle tai toisen alan tutkijalle on, että jos ei liikaa takerruta yksityiskohtiin vaan keskustellaan vain siitä, onko kyseessä iso asia vai ei, päätelmät pysyvät ilmansaasteiden osalta ennallaan: ne ovat yksi pahimpia ympäristöaltisteita tällä hetkellä, ja ongelmat näyttävät maailmanlaajuisesti pahenevan erityisesti Aasian nopeasti kaupungistuvilla alueilla.

Tästä huolimatta tutkimusta on voitava tehdä oikein eikä vain suunnilleen sinne päin, ja siksi tämä keskustelu on ollut tarpeellinen. Oma posterini nostaa tarkasteluun sen, miten tällainen keskustelu saadaan parantamaan tieteen tarinaa eli osaksi täsmällistä ja johdonmukaista kuvausta esimerkiksi juuri vaikutusarviointimenetelmistä. Kun pieni joukko ihmisiä on tunnistanut muutaman kiusallisen yleisen virheen käytännöistä, on kaikkien etu, että oikea tieto saadaan jaettua mahdollisimman hyvin muille käyttäjille. Esittelen joitakin osia siitä, miten me yritimme edetä tähän suuntaan.

Tieteen tarinankerrontaa on kehitettävä

Tieteen tarina on ylivertainen erilaisiin uskomustarinoihin verrattuna. Sen kerrontaa olisi kuitenkin kehitettävä, koska nykyinen tieteellinen julkaiseminen on tehotonta, kallista ja huonosti synteesejä ja virheenkorjausta tuottavaa.

Johannes Cairns ja Johanna Muurinen (HS Mielipide 1.8.) kirjoittivat hienosti tieteen tarinan paremmuudesta erilaisiin uskomusselityksiin verrattuna. Metafora on osuva, mutta tarinaa ei kerrota johdonmukaisesti. Tuore tieteellinen tieto julkaistaan satoinatuhansina irrallisina artikkeleina, ja uuteen aihepiiriin tutustuminen vie asiantuntijaltakin viikkoja.

Systeemi on kallis sekä lukijalle että kirjoittajalle ja rajoittaa tiedon leviämistä. Lisäksi artikkeleissa julkaistuja virheitä on hankala saada korjatuksi.

Jos haluaa selvittää uusia tieteellisiä yksityiskohtia, kuten tietyn rokotteen väitettyjä haittavaikutuksia, ei esimerkiksi avoimesta Wikipediasta ole apua. Siellä kun on vain vakiintunutta tietoa esimerkiksi oppikirjoista, ja alkuperäistulosten julkaiseminen on kielletty.

Käytännöt ovat siis kaukana ihanteesta, jossa avoimuus on itsestäänselvyys ja tieteen itsekorjaavuus toimii nopeasti eikä vuosien viiveellä.

Tieteen tarina olisi aivan mahdollista kirjoittaa oikeastikin. Meillä voisi olla avoin Wikipedian tapainen verkkotyötila, johon tutkijat toisivat alkuperäisaineistonsa kaikkien tutkittaviksi ja kävisivät kriittistä keskustelua päätelmistä reaaliajassa. Synteesi olisi kaikkien luettavissa tiiviissä ja ymmärrettävässä muodossa.

Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska tutkijoiden tiukka tulosohjaus tunnistaa tuotoksiksi vain perinteiset artikkelit.

Tässä olisi suomalaisille tiederahoittajille ja hallitukselle läpimurron paikka. Ohjaamalla tutkijoiden tarmoa ja tietoa yhteisen, kritisoitavan tarinan kerrontaan päästäisiin tutkimustiedossa samaan kuin elokuvissa ja pokemoneissa ollaan jo: on yksi selkeä paikka, josta tieto löytyy ilmaiseksi niin tarkasti ja luotettavasti kuin käytännössä on tarpeen.

Tutkijoiden aika ei millään riitä kaikkien somekeskusteluissa esitettyjen virheiden korjaamiseen. Mutta kun media, somettajat, kansalaiset ja muut tutkijat pääsevät hyödyntämään yhteistä tieteen tarinaa, harhaluulojen valta murtuu.

Pahoittelen pitkää viivettä postauksessa. Roihu-partioleiri oli intensiivisempi (ja pölyisempi) kuin ajattelin, joten tietokone pysyi rinkassa koko leirin ajan.